Raaka-ainepulan takia ovat sellaiset kankaat, joista valmistetaan kotien taloudessa ja sisustuksessa tarvittavia käyttöesineitä, melkein kokonaan hävinneet kaupasta. Vanhojen perheiden on mahdotonta uusia vuode-, pöytä- ja pyyhinliinavarastojaan sekä hankkia ikkuna- ym. verhoja, peitteitä jne. rikkikuluvien sijaan. Uusien kotien asema on vieläkin vaikeampi, aina ei ole saatavissa edes pienen ostoluvan edellyttämiä kangasmääriä.

Kun kaikesta huolimatta on elettävä siisteyden ja hygienian vaatimuksia noudattaen, on pula-aika asettanut paperin korvaamaan kodin tekstiilejä mitä erilaisimmilla aloilla. Hyvinä aikoina oli jo saatu myönteisiä kokemuksia paperisista lautasliinoista, talousliuskoista ynnä monista muista paperivalmisteista. Pula-aika on käyttänyt kokemuksia hyväkseen ja valmistanut joukon uusia paperitarvikkeita kotien käyttöä varten.

Paperista on siis tullut nykyaikana entistä tärkeämpi tarveaine. Mutta jos eläisimme keskiaikaa, olisi asia vallan toinen, sillä keskiajalla ei paperia ollut Euroopassa juuri lainkaan. Sen sijasta käytettiin kirjatuotteisiin ja asiakirjoihin joko nuorten eläinten nahasta valmistettua pergamenttia tai sitten papyrusta. Nahkaa on käytetty kirjoitustarvikkeena hämärästä muinaisuudesta saakka. Niinpä muinaisten persialaisten pyhät kirjat oli kirjoitettu häränvuodille ja israelilaisten hengentuotteet lampaan- ja pukinnahoille.

Papyrusta käytettiin Egyptissä jo ainakin 6.000 vuotta sitten. Se muistutti suuresti paperia, ja siitä paperi on saanut nimensäkin. Sitä valmistettiin Niilin suistomaassa viljellystä kaislakasvista, jonka nimenä oli myös papyrus, leikkaamalla sen varsi ohuiksi kaistaleiksi, minkä jälkeen näitä ladottiin rinnakkain laudalle määrätyn levyinen kerros ja sitten tämän kerroksen päälle poikittain toinen kerros. Senjälkeen kaistaleladelma kastettiin veteen ja se puristettiin kovan painon avulla, jolloin kaistaleet liimautuivat toisiinsa. Kun kaistalaatta sitten kuivattiin, oli papyrus valmista käytettäväksi.

Paperin keksimisestä kuuluu kunnia kiinalaisille. Keksintö tehtiin noin 123 vuotta e.Kr. keisari Hiao-Wutin aikana. Havaittiin, että eräitä kasvikuituja voitiin lipeän avulla saada liettymään veteen seokseksi, joka kangaspohjalle siivilöitynä muodosti koossapysyvän levyn. Tämä levy puristettiin, kuivattiin auringonpaisteessa ja silitettiin liimavettä käyttäen. Tällöin saatiin paperia, jolle voitiin kirjoittaa. Tarvittavia kuituja saatiin kangasjätteistä, paperimulperipuun niineistä, riissistä, bambusta ja silkistä.

Arabialaiset saivat kiinalaisia vastaan käymässään sodassa vuonna 751 vangeiksi kiinalaisia paperintekijöitä. Vangit opettivat paperinvalmistuksen taidon arabialaisille, jotka rupesivat laajassa mitassa tekemään paperia pellavasta ja lumpuista. Arabiasta levisi taito Espanjaan, Ranskaan, Italiaan ja Kreikkaan. Italiassa ja Kreikassa oli "paperimyllyjä" jo 800-luvulla sekä Espanjassa ja Ranskassa 1100-luvulla. Saksassa alettiin paperia valmistaa 1300-luvulla, Englannissa v. 1490, Ruotsissa v. 1532 ja Suomessa v. 1667.

Paperinvalmistus tapahtui aluksi arabialaisia paperimyllyjä käyttäen, ja se oli käsityötä. Raaka-aineet pestiin käsin, valkaistiin, hakattiin huhmareissa ja sitten jauhettiin käsimyllyissä. Täten saatiin vanuketta, josta sitten tehtiin paperiarkit upottamalla seulapohjainen kaavain vanukeammeeseen, nostamalla se sieltä tarkoin vaakasuorassa asemassa ja sitten irroittamalla kaavaimeen jäänyt vanukekerros huopakankaalle. Vanukekerrokset ladottiin päällekkäin huopa aina välissä ja vietiin sitten puristimeen. Kun vesi oli puristettu pois, paperiarkit irroitettiin huovista ja kuivattiin. Vuoden 1680 paikkeilla alettiin keitettyjen lumppujen survomiseen käyttää hollanteri-nimistä konetta, jossa hammastettu kivivalssi piiskasi niitä ja repi alapuolelle sovitettuja teriä vasten. Aluksi hollanterin käyttöä vastustettiin, koska se huononsi paperin laatua. Ennenpitkää se kuitenkin voitti vastustuksen. Lumpunleikkuukone keksittiin v. 1720 ja v. 1799 itse paperikone, joka muodostui lähtökohdaksi nykyaikaiselle paperiteollisuudelle, se kun teki todellisen suurtuotannon mahdolliseksi.

Suomen ensimmäinen "paperimylly" oli piispa Getzelius vanhemman perustama ja se sijaitsi Pohjan pitäjässä Thomasbölen tilalla. Viime vuosisadan puolivälissä paperi oli kaikkialla Euroopassa vielä siksi kallista, että sitä oli pakko käyttää hyvin säästeliäästi -- sitä kun siihen aikaan valmistettiin yksinomaan lumpuista ja käytetystä paperista. Näitten raaka-aineitten saanti oli niin vaikeata, että Suomessakin oli aina vuoteen 1868 voimassa asetus, jolla taloudet velvoitettiin rangaistuksen uhalla tallettamaan lumput ja paperinjätteet paperitehtaitten tarpeeksi.

Paperikoneen keksijä oli ranskalainen paperityöläinen Nicolas Louis Robert. Kahden telan päälle, jotka olivat sopivan matkan päässä toisistaan, hän asetti sihtikankaan, jonka päät ulottuivat telojen alitse yhteen ja ommeltiin toisiinsa, niin että kangas teloja kierrettäessä liikkui eteenpäin. Yläpuolella olevalle sihtikankaalle valutettiin vetelää paperimassaa, joka kulki kankaan mukana ja muodosti -- samalla kun vesi valui pois -- vanukerroksen. Tämä ohjattiin sitten kankaalta puristustelain väliin. Täten voitiin valmistaa pitkiä paperilevyjä. Tärkeä keksintö paperinvalmistuksen alalla oli niinikään kloorivalkaisu, jonka keksi ranskalainen Leblanc v. 1794. Sen avulla voitiin myös värillisistä lumpuista saada valkoista paperia.

Paperinvalmistuksen muuttuminen tehdasmaiseksi ja sivistyselämän vilkastumisen aiheuttama paperintarpeen lisääntyminen sai aikaan sen, että lumppujen lisäksi oli ryhdyttävä etsimään uusia raaka-aineita. Kun oli ensin kokeiltu erilaisilla kasveilla päädyttiin vihdoin puun kuituaineen käyttöön. Puun tultua paperin pääasialliseksi raaka-aineeksi on myös paperiteollisuus keskittynyt sellaisiin maihin, joissa on runsaasti metsiä ja vesivoimaa. Tällaisia ovat Suomi, Ruotsi, Norja, Yhdysvallat, Kanada ja Venäjä. Suomessa ensimmäinen puuvanuketehtaan perusti apteekkari A. Thuneberg v. 1860 Kinterin kylään Viipurin maalaiskunnassa ja toisen vuori-insinööri Fr. Idestam Tampereelle v. 1865. Siitä lähtien on maassamme paperiteollisuusalalla tapahtunut jättiläismäinen kehitys. Paperista on tullut yhä moninaisimpiin tarkoituksiin sovellettu käyttötavara.

Kodin paperiset tekstiilien korvikkeet ovat saaneet runsaasti käyttäjiä paitsi kangaspulan takia myöskin siksi, että ne emännät, joiden hallussa vielä on hyviä pellavaisia vuode-, pöytä- ym. liinoja, ovat saippuapulan takia siirtäneet nämä aarteensa kokonaan pois käytännöstä. Onkin viisainta säästää ne parempia aikoja varten, mikäli vain paperisilla voidaan tulla toimeen. Seuraava luettelo osoittaa, kuinka moniin tarkoituksiin paperi soveltuu kotitaloudessa käytettäväksi, ja uusia käyttömahdollisuuksia keksitään yhtenään.

Paperiset vuodepatjat.

Kaupassa on paksusta paperikankaasta valmistettuja patjoja, joiden sisusteena on paperivillaa. Ne ovat kestäviä ja tarkoitustaan vastaavia, kaikista paperikorvikkeista eniten aitoa tavaraa muistuttavia.

Lakanat.

Kun lakanakangas sotavuosina on ollut melkein kokonaan saavuttamattomissa, kauppaan ilmestynyt paperilakanoita, joiden kysyntä kuitenkin on ollut paljon tuotantoa suurempi. Käytännössä ne ovat verrattain lyhytikäisiä, n. 3-4 vrk. Parhaiten soveltuvat paperilakanat hotellien ja matkustajakotien käyttöön sekä aivan pienten lasten vuoteisiin.

Tyynyliinat.

Valkoisesta kreppipaperista ommellaan tyynyn ympärille kummastakin päästä auki oleva kotelo, siis ainerikkalaismallinen tyynyliina. Jos se on kyllin väljä, kestää se ihmeteltävän kauan.

Peitteet.

Kreppipaperista voidaan valmistaa myöskin pieni korvikepeite, jota kylmänä aikana pidetään esim. huovan päällä. Se tehdään kooltaan niin pieneksi, ettei sitä reunoilta ollenkaan taivuteta patjan alle, se vain juuri peittää vuoteessa makaajan. Peitteen kumpikin puoli on kreppipaperia ja sisuste selluloosavanua, mikä sieltä täältä kiinnitetään paikoilleen muutamalla koristeellisella pistolla. Tällainen on parempi lämmön säilyttäjä kuin kangaspeite ja sopii mainiosti varsinkin pikkulasten ensimmäiseksi peitoksi.

Makuu- ja tyynypussit.

Tilapäis- ja joukkomajoituksia varten on teollisuus valmistanut paksusta kreppipaperista makuu- ja tyynypusseja, jotka voidaan täyttää oljilla, heinillä tai paperisilpulla ja jotka kestävät muutaman vuorokauden käytön.

Ikkunaverhot.

Päiväverhoiksi sopii vaalea kreppipaperi, josta ikkunan kumpaankin reunaan ripustetaan suora verho, näiden väliin ylös kapempi väliverho.

Yö- ja pimennysverhoksi on kaikista käytännöllisintä leveä musta kreppipari. Sekä ylä- että alareuna kiinnitetään muutamin pistoin kapeaan pahvisuikaleeseen ja yläreuna sitten nastoilla ikkunapuitteiden yläosaan. Sinne kiinnitetään myös pari pientä rengasta, joiden läpi pujotetaan ne langat, joiden avulla tämä verho kierretään ylös. Kiertäminen toimitetaan käsin.

Pöytäliinat.

Kaupassa on valmiita paperisia ruokapöytäliinoja, sekä valkoisia että värillisiä. Ne ovat eri tavoin kuvioituja ja muistuttavat -- varsinkin valkoiset -- päältä katsoen kangasliinoja. Värilliset sopivat arki-, valkoiset juhlavampaan käyttöön. Värillisestä liinasta -- jo käytännössä olleenkin siisteistä kohdista -- voidaan leikata pieniä, pitkänomaisia liinoja, jotka pöytää katettaessa asetetaan kunkin lautasen alle. Näin voidaan kattaa aivan liinattomallekin, kaunispintaiselle pöydälle tai koko pöydän peittävälle liinalle, jota pikkuliinat suojelevat nuhraantumasta.

Kaupassa on myös koristeellisia kaitaliinoja, mutta voidaan niitä samoin kuin pyöreitä ja nelikulmaisia pikkuliinojakin itse valmistaa kreppipaperista. Jos liinaa pidetään maljakon, lampun, kukkaruukun ym. alla, on parasta tehdä se useammankertaisesta paperista.

Lautasliinat.

Parhaita ovat pehmeät kreppilaadut. Aikuisille sopivat kertakäyttöä varten aivan pienetkin (15X15 cm), joita saadaan ostaa tuhannen kappaleen pakkauksissa. Suurempikokoisia voidaan säilyttää paperisissa lautasliinasalkuissa ja käyttää useamman aterian aikana.

Keittiöpyyhkeet.

Rullalta sujuva kreppipaperi sekä suuret, pinkoissa ostettavat talousliuskat ovat parhaita pyyhinliinan korvikkeita keittiössä. Jos astiat pestään ja huuhdotaan tulisen kuumilla vesillä (varrellisia harjoja käyttäen siinä onnistuu käsiään polttamatta) sekä valutetaan lomittain asetettuna, jää niihin niin vähän kosteutta, että se hyvin voidaan poistaa kreppipaperilla. Paperista ei jää syömävälineisiin nöyhtää kuten varsinkin vanhoista ja kuluneista kangaspyyhkeistä.

Käsipyyhkeet.

Taloustyötä tehdessä on usein pyyhittävä käsiä. Tähän on parasta kreppipaperi. Myöskin voidaan käyttää ohutta käärepaperia, minkä takia kaikki sellainen on tätä tarkoitusta varten säästettävä.

Kasvopyyhkeet.

Suurta kreppipaperiliuskaa -- kaupassa on erikoista pyyhinliinakreppiä -- voidaan käyttää kasvojenkin kuivaamiseen pesun jälkeen, vaikka kankainen pyyhe siihen tarkoitukseen onkin parempi. Mutta jos kasvoja puhdistetaan jollakin rasvaisella voiteella tai öljyllä, on tällöin pehmeä paperi paras pyyhe. Kaupassa on tätä tarkoitusta varten erikoista kasvopaperia. Myös pehmeä selluloosavanu eli zellstoff on erittäin sopivaa.

Nenäliinat.

Kun nenäliinoja ei enää vuosiin ole saanut ostaa, on koko kansa jo tottunut käyttämään paperinenäliinoja. Varsinkin nuhan aikana ovat ne hyvinäkin aikoina suositeltavia. Kaupassa on valmiita paperinenäliinoja siroissa pakkauksissa, myöskin edellä mainittuja kasvopyyhkeiksi valmistettuja laatuja voidaan käyttää.

Pata- ja pöytäpyyhkeet.

Jos astiapyyhkeenä käytetään kreppipaperia, siirtyvät käytetyt liuskat itsestään pata- ja pöytäpyyhkeiksi. Myös valkoinen käärepaperi on hyvää.

Astiainpesurievut.

Tähän tarkoitukseen on kestävintä pergamenttipaperi, josta leikattu pala taitetaan esim. nelinkertaiseksi. Välillä kuivaten voi tällaista pesintä käyttää monta päivää.

Liesipyyhkeet.

Parasta lieden pyyhkimiseen on sanomalehtipaperi, jota määrätynkokoisiin palasiin pienittynä on hyvä pitää lieden lähettyvillä joko seinässä olevaan naulaan tai pussiin sijoitettuna.

Hylly- ja laatikkopaperi.

Keittiökomerojen hyllyt on käytännöllisinta peittää vahatulla hyllypaperilla, jota kaupassa on useamman väristä, ruudulliseksi kuvioitua. Se on erikoisen käytännöllistä siksi, että sitä voidaan pyyhkiä kostealla. Se on kalliimpaa kuin tavallinen valkoinen paperi, mutta tulee ajan mittaan halvemmaksi käyttää, jos hyllyt todella pidetään siisteinä. Komerojen lattiapinta, saavien ja pyttyjen säilytyspaikka on käytännöllistä peittää paksulla voimapaperilla.

Keittiöpöytien laatikot, veitsien ym. säilytyspaikat pysyvät parhaiten siisteinä vahatulla paperilla sisustettuina

Paperissa keittäminen.

Pergamenttipaperista leikataan nelikulmainen pala, sen keskelle asetetaan vihannekset, paperin reunat kootaan käteen ja siitä muodostetaan nyytti sitomalla se kiinni puhtaalla langalla. Näin voidaan erilaisia vihanneksia keittää samalla kertaa samassa kattilassa niiden maun sekoittumatta toisiinsa. Säästetään sekä polttoainetta että astiain pesuvaivoja. Paperin voi huuhtoa, kuivata ja käyttää useammankin kerran.

Paperi lapsen kapalon korvikkeena.

Kun pikkulapsi aiheuttaa pyykkiä enemmän kuin sitä nykyisillä saippua-annoksilla voidaan pestä ja kun se tarvitsee vaatettakin enemmän kuin sen korteilla voidaan hankkia, on ainakin osa kapalovarusteista korvattava paperilla.

Isovaippa voidaan tehdä kaksinkertaisesta impregnoidusta kreppipaperista ja asettaa vielä väliin kosteutta imevää selluloosavanua.

Pikkulappu yhdistellään pergamiinipaperista, selluloosavanusta ja impregnoidusta krepistä.

Ensimmäisen lapun lapsen ihoa vastassa tulee olla pehmeätä kasvokreppiä.

Paita ja nuttukin voidaan täydellisen kangaspuutteen vallitessa valmistaa pehmeistä kreppilaaduista.

Lakanoista ja peitteistä on mainittu jo edellä.

Paperi lämmikkeenä.

Paperi on huono lämmön johtaja ja siitä syystä hyvä aine säilyttämään lämpöä juuri siinä esineessä, johon sitä on koottu. Tästä syystä esim. lämpökupu sisustetaan monenkertaisella sanomalehtipaperilla ja saadaan se siten mahdollisimman hyvin kuumuutta säilyttäväksi.

Samasta syystä saadaan kahvipannun peitteestä eli myssystä hyvä ja tarkoituksenmukainen, jos sen päällisen ja sisusteen väliin pannaan paksu kerros pehmeätä paperia, josta ns. silkkipaperi kauemmin kestää murtumattomana. Normaaliaikoinakin käytettiin tätä lämmikettä myssyissä vanun ohella.

Samaan tapaan käytetään paperia päähineitten välisisusteena. Kun esim. syksyllä huopahattu alkaa tuntua liian ohuelta, voi sitä käyttää vielä pitkät ajat, jos vuorin alle kiinnittää ohuehkon kerroksen silkkipaperia. Samoin voidaan varustaa talvipäähinettä kylmää pakkastuulta vastustamaan.

Suorastaan vaatetustarkoituksiinkin voidaan paperia käyttää. Esim. vartiossa seisoville sotilaille, yövahdeille ja muille, jotka joutuvat pitkiä aikoja seisomaan yökylmässä ja tuulessa, tehdään vaatekerran päälle puettavia liivejä, takkeja ja housuja, joissa ohuen päällys- ja vuorikankaan väliin on tikattu noin sormen vahvuinen kerros rutistettua sanomalehtipaperia. Tällainen suojusvaate on hieman kankea mutta erikoisen lämmin.

Vielä voidaan paperia käyttää jalkineissa kovassa pakkasessa liikuttaessa. Tällöin kääritään jalan ympäri kerros taipuisaa paperia, sen päälle vedetään sukka tai jalkarätti ja niin säilyy jalka paleltumatta.

Paperi kudonta-aineena.

Paperia voidaan hyvällä menestyksellä käyttää langan ja riepukuteiden asemesta kudonta-aineena. Paperitehtaista saa ostaa kapeita voi- ja pergamiinipaperisuikaleita, joita käsitellään aivan samoin kuin valmiiksi leikatuita kangaskuteitakin. Ne värjätään keittämällä väriliemessä, kuivataan ja kudotaan lankaloimiin, jos sellaisia on käytettävissä. Niiden puuttuessa käytetään paperilankaloimia. Tällaisia mattoja käytettiin jo normaaliaikoina paljon kylpyhuoneitten, eteisten jne. mattoina, pula-aikana on niiden käyttöä huomattavasti laajennettu. Aivan ohuista aineksista kudotaan sieviä liinoja ja muita sisustustarvikkeitä.

Sitä myöten kun sota hävittää kangaspakat kauppojen hyllyiltä sekä tekee kaikenlaisten vaatetustarvikkeiden ja tekstiilien saannin vaikeaksi, kohoavat rauhan aikana hankitut vaatteet ja kudokset ennen näkemättömään arvoon. Samalla muuttuu ihmisen suhtautuminen noihin tarvikkeisiin. Rauhanaikaisesta villakankaasta teetetty puku -- niin naisen kuin miehenkin -- on neljäntenä sotavuonna hintansakin puolesta nelinkertaisessa arvossa, vieläpä siinä määrin kallisarvoinen, ettei sitä nyt voisi hankkia rahalla eikä millään. Niinpä onkin puku, jota alunperin oli ollut tarkoitus käyttää vuoden päivät pyhäpukuna ja sitten siirtää arkikäyttöön, edelleenkin saanut säilyttää paikkansa pyhä- ja edustusasuna eikä sitä arkikäyttöön siirretäkään ennenkuin sota- ja pula-aika loppuu. Noin on menetellyt jokainen, joka on ollut selvillä niistä rajoituksista, joita sota kudontateollisuudelle asettaa.

Säästäminen onkin paras keino, jos tahdotaan estää pukeutumistason romahdusmaista alenemistä sota- ja pula-aikana -- "jolla paikka paikan päällä, sillä markka markan päällä", sanoo sananlasku. Aidoista raaka-aineista valmistettuja pukimia käytetään vain silloin, kun välttämättä on esiinnyttävä parhaissa vaatteissa, mutta kotioloissa, työssä jne, käytetään korvikekankaista tehtyjä tai sitten vanhoista uusittuja ja yhdisteltyjä pukuja. Varsinkin naisilla on suuria mahdollisuuksia mainitunlaiseen säästämiseen. Kasvuiässä olevien puvustoa ei voi samalla tavalla säästää, heidänhän on käytettävä vaatteensa ennenkuin ne jäävät liian pieniksi, mutta heille voidaan teroittaa toisenlaista säästämistä. Lapset ja nuoriso yleensä pilaa paljon vaatetta kaikenlaisissa raisuissa leikeissä. Lasketaan jäämäkiä ja kallioita kenkiä tai housujen takamuksia kuluttaen, hakataan ojien jääkuorta jalkineilla, kahlataan kengät jalassa ojissa ja lätäköissä, oleskellaan sateessa silloinkin, kun se ei ole välttämätöntä, kiipeillään puissa ja muualla, missä vaatteet sekä repeytyvät että tahriintuvat. Luetteloa voisi jatkaa pitkältikin, mutta jokainen äiti kyllä tietää, kuinka huolettomasti lapset yleensä vaatteisiinsa suhtautuvat. Sodan synnyttämä pula-aika suo kaikille vanhemmille hyvän tilaisuuden kasvattaa lapsia tässä suhteessa. Kun heille selitetään, että uusia vaatteita ei voida sodan synnyttämän tilanteen takia hankkia olipa vanhemmilla rahaa miten paljon tahansa, sekä että he voivat pysyä vaatteissa vain sillä ehdolla, että käyttävät jo omistamiaan pukimia mahdollisimman säästeliäästi, oppivat raisuimmatkin vähitellen otteitaan hillitsemään. Jo aivan pienestä on lapsille teroitettava, että sade pilaa vaatteet ja kosteus turmelee jalkineet -- mutta myöskin milloin vain mahdollisuuksia on, on heille hankittava sadevarustuksia, kun heidän esim. kouluikään tultuaan on sadesäälläkin liikuttava ulkona.

Puvuston hoito.

Mitä huolellisemmin puvustoaan hoitaa, sen kauemmin se kestää, oli sitten kysymys naisen, miehen tai lapsen puvustosta. Hoitoon kuuluu: harjaaminen, tahrojen poistaminen, tuulettaminen ja korjaaminen.

Harjaaminen. Jokapäiväisessä käytössä olevia pukuja on ainakin kerta viikossa harjattava ulkosalla. Vaateharjan tulee olla pehmeä ja puhdas, sitäkin on aina joskus puhdistettava pesemällä harjasosa lämpimässä vedessä. Ensimmäiseksi käännetään puvun taskut ja puhdistetaan ne hyvin, sitten puku harjataan kevyesti päältäpäin, käännetään ja harjataan tarkkaan myös nurjalta puolelta, missä saumoihin kerääntynyt pöly poistetaan.

Kun pukuja keväällä ennen kesäsäilöön panoa puhdistetaan, on erikoisesti tarkastettava, ettei taskuissa, kaulusten alla, miesten housunlahkeiden käänteissä jne. ole koiperhosen munia. Ne on ehdottoman tarkkaan harjattava pois. Viimeiseksi puvut pudistellaan ja silloin on varottava, ettei niissä olevia nappeja tai koristeita lyödä kuistien tai parvekkeiden kaiteisiin tai muihin koviin esineisiin.

Tahrojen poistaminen. Kun vaate on harjattu, esiintyvät siihen tarttuneet tahrat selvästi, jos eivät ole harjatessa hävinneet. Harjaamisen jälkeen ne onkin poistettava. Sitä varten olisi aina tiedettävä, mitä laatua mikin tahra on, sillä ei ole olemassa mitään yleislääkettä, jolla kaikki tahrat voitaisiin poistaa. Tahran laatua tuntematta ja sitä sopimattomalla aineella käsiteltäessä, voidaan se saada aivan lähtemättömäksikin. Myöskin on oltava selvillä siitä, minkä laatuista on puhdistettava kangas ja varminta on aina jossakin näkymättömässä kohdassa -- esim. leveässä saumanvarassa -- kokeilla, haihtuuko puhdistusaine kankaasta jälkeä jättämättä. Tahran alle on sitä poistettaessa asetettava pehmeä, puhdas riepu, johon tahrasta irtoava lika imeytyy tarttumatta toiseen kohtaan itse puvussa. Myöskin rievun, jolla tahraa hangataan, tulee olla puhdas sekä kyllin suuri, joten on tilaisuus aina uudelleen ja uudelleen hangata puhtaalla kohdalla. Villa-, silkki- ja puuvillakankaita sekä silla- ja muita tekokuitukudoksia puhdistetaan erilaisilla aineilla. Viimeksi mainittuihin nähden on oltava erikoisen varovaisia. Lämmin, kiehuva ja kylmä vesi, samoin vichyvesi, sylki, saippua, ammoniakki, etikka, hapansuola ja lipeä ovat tahranpoistoaineita, joita pula-aikanakin on jokaisen ulottuvilla, monista yleisesti käytetyistä aineista sen sijaan ollessa puutetta. Yllämainittujakin aineita on käytettävä vain ohjeiden mukaan ja kuten sanottu kankaisiin ensin kokeilemalla. Katso tahrojen poistamistaulukkoa.

Tuulettaminen. Kun vaatteet on harjattu ja tahrat niistä poistettu, on niitä vielä tuuletettava. Parhaiten pääsee raitis ilma niihin vaikuttamaan, jos ne olkainpuulle asetettuina ripustetaan puun koukusta nuoralle, joka on pingoitettu pihamaalle tai parvekkeelle. Vaatteiden tuuletus voi tapahtua vain kuivalla säällä sekä auringolta suojatussa paikassa, sillä varsinkin keväällä aurinko haalistuttaa parhainkin menetelmin värjätyt kankaat.

Korjaaminen. Harjaamisen yhteydessä on tarkastettava, puuttuuko vaatteista kiinnittimiä, onko niissä ratkenneita saumoja, repeytymiä tai jo aivan ohuiksi käyneitä kulumia. Tällaiset korjaamisen tarpeessa olevat pukimet pannaan muista syrjään ja korjataan, ennenkuin niitä tuuletuksen jälkeen ryhdytään käyttämään. Nappien ja muiden kiinnittimien tulee aina olla paikoillaan, sillä paitsi sitä, että niiden puuttuminen vaatteista puhuu huolimattomasta ihmisestä, vaatteet nopeasti menettävät ryhtinsä ja muotonsa, jos kiinnitys ei ole sellainen, miksi se alunperin on suunniteltu. Jos pientä repeytymää ei heti parsita, saattaa se muutaman päivän jälkeen olla jo niin suuri, että tarvitsee paikan peitokseen. Jos pukujen ja takkien kyynärpäihin, housujen polviin ja istuinkohtiin ilmestyviin kulumien alle ajoissa kiinnitetään samasta tai ohuemmasta kankaasta leikatut vahvikepalat, voidaan ohueksi hipunut kangas pitkän aikaa estää kulumasta reijille.

Mutta lopulta sitten ilmestyy reikiäkin ja ne on vain reippaasti ensin parsittava ja sitten paikattava. Parsiminen onnistuu parhaiten, jos on käytettävänä aivan kankaan väristä lankaa, paksujen kankaiden ollessa kysymyksessä voidaan parsinlankaa saada samaa kangasta purkamalla, jos on käytettävänä tilkkuja tai leveitä saumanvaroja. Parsiessa järjestetään pistot niin, että ne seuraavat kankaan kude- ja loimilankoja sidoksen edellyttämällä tavalla. Paikkaamisen voi suorittaa koko lailla näkymättömästi, jos on käytettävänä samaa kangasta ja vielä niin paljon, että siitä saadaan tilkut, joissa loimi- ja kudelangat kulkevat aivan saman suuntaisena kuin paikattavassa kohdassakin. Paikka on huolellisesti harsittava paikoilleen sekä ommeltava mahdollisimman vähän näkyvällä tavalla.

Pukimien korjaamiseen tavallaan kuuluu myöskin niiden somisteiden uusiminen ja puhdistaminen. Vaaleat, eriväriset kaulukset, edustat jne. on pestävä ja puhdistettava niin usein, että ne todella näyttävät vaaleilta ja ovat puvun somisteina.

Liinavaatevaraston hoito.

Liinavaatevarastoa on pula-aikana hoidettava samoin periaattein kuin puvustoakin. Aikaisemmin on jo mainittu, että parasta, varsinkin pellavaliinavaatetta on säästettävä niin paljon kuin mahdollista ja sen sijalla käytettävä paperia. Uudenaikaisia pesuaineita koskevia neuvoja on seurattava, eikä vaatteita siis ainakaan huolimattomalla pesulla tuhottava. Entistänsäkin enemmän olisi käytettäva auringossa kuivaamista, koska aurinko on paras ja vaarattomin valkaisija. Liinavaatteiden hoidossa on mahdollisimman paljon käytettävä ns. ehkäisevää korjaamista, mikä tarkoittaa, että ohueksi kuluneita kohtia kaikenlaisissa liinoissa, pyyhkeissä, lakanoissa, vieläpä alusvaatteissakin hienosti parsimalla vahvistetaan ennenkuin ne kuluvat reijille. Varsinkin tyyny- ja pyyhinliinoihin ilmestyy määrättyihin kohtiin kulumia, jotka päivää vasten tarkastettaessa näyttävät arveluttavasti hipuneilta. Jos nuo kohdat sopivan vahvuisella langalla parsitaan mahdollisimman vähän näkyvin pistoin, pidennetään liinojen ikää huomattavasti. Parsiminen voidaan suorittaa käsin tai ompelukoneen avulla. Jälkimmäinen käy erittäin nopeasti, kun työhön tottuu, varsinkin, jos on käytettävissä kyllin ohuita lankoja. Kun jokaiseen ompelukoneeseen kuuluu parsimisessa käytettävä pieni laatta, tulisi jokaisen koneen omistajan myöskin harjoitella koneparsimisen hauskaa ja hyödyllistä taitoa. Liinavaatteiden korjaamisessa on pula-aikana myös rohkeasti käytettävä paikkaamista. Jos esim. lakanat ovat päässeet niin huonoon kuntoon, että niissä jo on ilmi reikiä, ei pälkähästä päästä muuten kuin suurten paikkojen avulla. Tavallisesti lakanan keskikohta ensimmäiseksi kuluu kuultavan ohueksi. Silloin voidaan lakanan ikää vielä huomattavasti pidentää, jos se keskikohdalta leikataan halki pitkin pituuttaan, reunat ommellaan yhteen yliluomispistoin ja paikatut kohdat, jotka nyt siirtyvät sivuille, päärmätään. Sama menetelmä voidaan suorittaa myös lakanan poikkisuuntaan, jolloin kulumattomat päät joutuvat keskikohdan kulutuspintaan. Näin muunneltu lakana muistuttaa kyllä neliruutuista ikkunaa, mutta parempi ehjä sellainen kuin reijällinen, joka pesusta tultuaan ei enää kelpaakaan käyttöön.

Normaaliaikoina voi perheenemäntä, joka huolellisesti hoitaa perheenjäsenten puvuston sekä talonsa liinavaatevaraston, säästää huomattavia summia -- pula-aikana on hänen melkein yksinomaan kiinnitettäväkin huomionsa näihin seikkoihin. Sillä kun uuden hankkiminen on vaikeata, on vanhojen varastojen ikää kaikin keinoin pidennettävä.

Neuvoja lanka- ja kangaspulan lieventämiseksi.

Lumppuvillan valmistus. Villalumput, huonotkin, tahi villakangas leikataan pieniksi palasiksi, jotka sitten käsin riivitään niin hienoksi kuin mahdollista. Näin saatu nöyhtä pannaan kangaspussiin, upotetaan kiehuvaan veteen ja kuivataan, minkä jälkeen huolellisesti karstataan. Hahtuvia sekoitetaan oikeihin villoihin niitä karstattaessa suhteessa ½ tai ⅓. Uskomattoman riittoisa ja kansamme aikoinaan ahkerasti käyttämä villan lisäke.

Villalangan korvike. Kaikki vanhat, kuluneet ja hyljätyt neule- eli villakudosvaatteet puretaan pieniksi langanpätkiksi, jotka karstataan hahtuviksi. Karstaaminen käy helpommin, jos lankoihin linnunsulalla hieman sivelee lamppuöljyä. Hahtuvat kehrätään, lanka kerrataan, pestään, värjätään jne. Saadaan hyvää lankaa, ei kuitenkaan vähällä vaivalla.

Silkkisukista lankaa. Se, jolla on aikaa, voi purkaa silkkisukkien varsia, kastelemalla oikoa langat, keriä ja kerrata mieluisensa vahvaksi. Näin saatu lanka sopii sukkiin ja erilaisiin käsitöihin.

Vanun uusiminen. Vanhan ja likaisenkin vanun saa käyttökelpoiseksi. Vanu leikataan sopivan kokoisiksi palasiksi sekä keitetään lipeässä tilavassa padassa. Huuhdellaan senjälkeen monessa vedessä huolellisesti. Kuivataan tuulisessa, varjoisassa paikassa. Senjälkeen se karstataan ja on puhdasta ja kuohkeaa kuin uusi vanu.

Sukkien säästäminen. Vanhoista sukista ommellaan sukanterän kärkiosaa muistuttava tuppi, joka vedetään jalkaan ensimmäiseksi ja vasta sen päälle sukka. Tämä estää sukan kulumasta varpaiden kohdalta. -- Samanlainen suojus voidaan ommella myös kantapäätä varten ja kiinnittää se muutamalla pistolla sukan nurjalle puolelle sen kantapäätä säästämään.

Vanhan huopahatun käyttäminen. Huopahatusta, jota ei enää voi muodistaa, saa mainioita lapasia ja rukkasia lapsille. Leikatessa on käytettävä paperimallia, ompeleminen suoritetaan koneella. Myöskin saa hatuista erittäin lämpimiä kengän irtopohjia, varsinkin jos ne vielä vuoraa paperilla. Hyvä aines vielä vauvan tohveleita ja tossuja varten.

Pois Pula ja Puutteet, 1943, kirjoittanut Untamo Utrio.