Leipä.
"Kyllä Suomeski leipäpuita kasvaa, ku hätä tuloo."
(Eteläpohjalainen sananparsi.)
- Vihannesjauho.
- Vihannesjauholeipä.
- Nokkosleipä.
- Saviheinäleipä.
- Sienileipä.
- Sienihapanleipä.
- Sienihiivaleipä.
- Pettuleipä.
- Pihlajanmarjaleipä.
- Voikukanjuurileipä.
- Juolavehnänjuurileipä.
- Kaislanjuurijauholeipä.
Maamme ei pitkiin aikoihin ole ollut leipäviljaan nähden omavarainen, vaan olemme jo vuosikymmenien ajan olleet viljaa ostava maa. Ymmärtääksemme tämän on meidän luotava lyhyt katsaus menneisyyteen.
Lähtökohdaksi voitaneen tällöin ottaa 1700-luvun alkupuoli, jolloin maataloutemme eli huomattavaa nousukauttaan. Maataloustuotteiden pitkällisen ja suuren hinnannousun 1700-luvulla ja sitten uudelleen 1800-luvun alkupuolella täytyi ehdottomasti kohottaa maatalouden yleistä kantaa. Suomen maatalous oli silloin monessa suhteessa perin toisenlaista kuin nykyään. Leipäviljan kasvatus oli siinä aivan hallitsevana. Ensi sijalle oli noussut rukiin viljelys. Viljakauppa tuli näinä aikoina kotimaisen kaupan huomattavimmaksi haaraksi. Samoin vilja sai tärkeän sijan maamme ulkomaisessakin kaupassa. Luonnollisin vientimaa oli Ruotsi, joka 1700-luvun puolivälistä alkaen oli pysyvässä viljantarpeessa. Mutta Ruotsista erottuaan Suomi katojensa, lisääntyvän väestönsä ja muuttuneiden kauppasuhteiden vuoksi itse joutui vieraan venäläisen viljan tuontimaaksi. Tosin viljaa edelleenkin vietiin Ruotsiin, mutta viljantuontimme ylitti viennin. Vielä 1870-luvulla, varsinkin sen ensimmäisellä puoliskolla, olivat maatalouskonjunktuurit erinomaisen hyvät. Viljan hinnat olivat korkeat ja menekki vilkas. Venäjän uhkaavasta "viljapaineesta" huolimatta kannatti viljellä ja myöskin runsaasti viljeltiin leipäviljaa. Mutta 1880-luvulla tapahtui viljan hinnoissa vallankumous, joka kokonaan mursi kulta-ajan valoisat toiveet. Tämän viljan hintojen romahduksen perimmäisenä syynä oli amerikkalaisen viljan tunkeutuminen Euroopan markkinoille. Meillä se näyttäytyi etupäässa siten, että Venäjä kilpailun takia möi meidän maahamme viljaa entiseen verrattuna polkuliinnasta.
Amerikan, kuten myöhemmin muidenkin merentakaisten maiden maataloustuotteiden kilpailu sai suurimmassa osassa Eurooppaa aikaan pysyvän maatalouspulan, joka ilmeni lähinnä siinä, että m.m. viljanviljelys tuli kannattamattomaksi. Ne maat, jotka eivät tahtoneet tai voineet sulkeutua viljatullimuurin taakse, olivat pakotetut etsimään pelastuksen tietä maatalouden tuotantosuunnan muutoksesta. Näin oli mm. Suomessa meneteltävä. Tältä pohjalta ovatkin ymmärrettävissä erään tunnetun maatalousmiehemme silloin lausumat sanat: "Vasta silloin on nälkä maastamme lopullisesti karkoitettu, kun viimeinenkin ruiskuhilas on pelloiltamine kadonnut". Tanskan valistuneiden maanviljelijöiden esimerkkiä noudattaen osasivat myöskin maamme maataloustuottajat mukautua uusiin oloihin hyvällä menestyksellä. He luopuivat päättävästi liiasta viljan viljelyksestä ja ryhtyivät harjoittamaan kotieläinhoitoa. Rehukasvien viljelysalaa laajennettiin kannattamattoman leipäviljan kustannuksella. Tällaisena jatkui kehitys ja tulokset olivat myöskin kauniita: maastamme alkoi kehittyä huomattava ja tunnettu karjatalousmaa.
Maamme tultua itsenäiseksi alkoi maataloudessa yhdessä muun talouselämämme kanssa voimakas kehityksen ja nousun kausi. Niinpä viljanviljelyskin, jota sitä ennen oli estänyt Venäjän huokea ja ensiluokkaisen hyvä tuontivilja, pääsi tullisuojan avulla kehittymään melkoisesti. Mutta edelleen oli olemassa tekijöitä, jotka asettivat rajoituksia viljantuotannon lisäämiselle omassa maassa siihen määrään, että olisimme viljaan nähden saavuttaneet täyden omavaraisuuden. Valtameren takaisten maiden ja osittain Venäjänkin vilja määräsi jatkuvasti viljan hinnat maailman markkinoilla. Ne olivat siksi alhaiset, ettei maassamme missään tapauksessa kannattanut ryhtyä viljan vientituotantoa harjoittamaan. Tuotanto oli siis pysytettävä korkeintaan oman maan tarvetta vastaavana. Kun vain ruis, ohra ja osittain herne olivat leipäviljakasveja, joiden viljelyksessä oli saatu riittävästi kokemusta, olivat ne niitä viljelyskasveja, joihin leipäviljatuotantomme itsenäisyytemme alussa perustui. Menekkivaikeuksien pelossa päädyttiin pikemmin ali- kuin ylituotantoon.
Vehnänviljelyksemme on ollut vielä nuorta. Itsenäisyytemme alkuaikoina ei ollut montakaan vehnäjalostetta, joka olisi taatusti soveltunut maamme oloihin. Vasta sen jälkeen kun kotimaiset kevätvehnäjalosteemme ovat saavuttaneet vakiintuneen maineen ja niiden viljelyksessä on saatu riittävä kokemus, ovat ne vallanneet pysyvän ja varman aseman viljelyssuunnitelmia tehtäessä. Kun vehnä on joka tapauksessa ollut välttämätön kulutustarvikkeemme, on sen kotimaisen tuotannon riittämättömyys johtanut maahan tuontiin. Sitä mukaa kuin kotimainen vehnäntuotanto on lisääntynyt, on myöskin vehnäntuonti vähentynyt. On luultavaa, että olisimme vehnään nähden saavuttaneet likimäärin täydellisen omavaraisuuden, jos rauhan vuosia vain olisi jatkunut.
Sellaisessa markkinatilanteessa kuin mikä vallitsi ennen nykyisen maailmansodan puhkeamista viljaan nähden, ei täydelliseen leipäviljaomavaraisuuteen olisi nähtävästi ollut mahdollisuuksia muuten kuin valtiovallan erikoistoimenpiteillä, sillä vaikka tuotantomahdollisuudet olisivatkin olleet siihen olemassa, ei yleisen markkinatilanteen vuoksi tähän ollut edellytyksiä.
Näiden perussyiden ohella oli tilanteen kehitykseen omiaan vaikuttamaan muitakin tekijöitä. Ennen vuoden 1930 menekkipulaa ei ollut juuri näkyviä merkkejä siitä, että karjataloustuotteiden menekissä tulisi tapahtumaan pikainen kriisi. Markkinoilla vallitsi rauhallisuus, menekki oli hyvä ja hinnat kiintenevät. Miksi siis luopua varmalta näyttävästä tuotantosuunnasta, varsinkin kun sen kehittämisessä oli vielä paljon varaa ja odotettavissa oleva taloudellinen tulos sen johdosta lupaava? Maamme luonnonsuhteet viittaavat sitäpaitsi enemmän hyötykarjan pitoon kuin viljan viljelykseen. Ilmastomme on siksi mannermainen, että kesä on runsassateisin vuodenaikamme ja soveltuu siten hyvin rehukasvien kasvatukseen. Sitäpaitsi n. ¼ maamme pelloista oli suoviljelyksiä, joilla lähinnä heinän ja kauran viljelys voi tulla kannattavaksi.
Näin oli olemassa useampia osatekijöitä, jotka kaikki yhdessä veivät siihen, että maastamme kehittyi karjataloustuotteita vievä maa samalla kuin maahamme tuotiin leipäviljaa. Olisi turhaa ruveta pohtimaan, mikä näistä on ratkaisevammin vaikuttanut maataloutemme tuotantosuunnan kehitykseen, sillä kaikki ne olivat kiinteästi kytkeytyneet maailman markkinatilanteeseen, jonka vaikutukset ovat voimakkaasti heijastuneet myöskin maamme maataloustuotannossa.
Oliko sitten olemassa minkäänlaisia mahdollisuuksia maataloustuotantomme ohjaamiseksi sellaiseen suuntaan, että markkinoiden mahdollisesti sulkeutuessa, voisimme tulla toimeen oman tuotantomme turvin ainakin tärkeimpiin elintarvikkeisiin, kuten leipäviljaan nähden, ja tehtiinkö tässä suhteessa mitään? Tähän on ehdottomasti vastattava myöntävästi. Ensisijaisesti on tällöin mainittava viljatullit. Ilman niitä olisivat valtamerentakaiset maat, missä peltomaa on halpaa, kivetöntä ja viljavaa, missä yksi ainoa mies voi koneiden avulla hoitaa 250 ha laajuisen viljapellon, pystyneet tekemään viljanviljelyksen Suomessa peräti kannattamattomaksi. Syynä ovat meillä halla sekä epätasainen, kivinen ja karu maaperä. jos siis vilja olisi esteettömästi saanut tulvia maahamme, olisi Suomessa täytynyt kokonaan luopua viljelemästä vehnää, ruista, ohraa, kauraa ja ehkäpä muutamia muitakin viljelyskasveja, ja siirtyä ainoastaan rehunviljelykseen, johon meillä on paremmat edellytykset. Näin luotiin viljatullien avulla mahdollisuudet viljanviljelykselle lähes kotimaan tarvetta vastaavaksi. Kotimainen viljakauppa taas vakautettiin Valtion Viljavaraston toiminnan kautta.
Mutta paitsi näitä viljanviljelystä välittömästi edistäviä toimenpiteitä, on mainittava lisäksi muitakin, joiden vaikutus ei tosin ole ollut suoranainen, mutta jotka ovat luoneet sen pohjan, miltä laajennettu ja myöskin voimaperäisempi viljanviljelys voi käydä mahdolliseksi. Tällöin on huomattava, että kokonaispeltoalamme on itsenäisyytemme aikana lisääntynyt noin 2 milj:sta ha:sta n. 2,6 milj. ha:iin. Tätä uudisviljelystoimintaa on suuressa määrin tuettu valtion toimesta uudisviljelyspalkkioiden muodossa. Erikoisesti tämä tukemistoiminta on tuottanut hyviä hedelmiä, sillä suomalainen on luonnostaan uudisraivaaja. Hänellä on kuin veressään vaisto laajentaa viljelyksiään, ja siksi hän mieluummin iskee kuokkansa raakaan maaperään tehdäkseen siitä uutta peltoa kuin painaa auransa syvempään ja valmiiseen peltoon ja täten enentää mahdollisuuksiaan tuotantoon.
Kokonaispeltopinta-alan laajentamisen ohella voimaperäistytettiin viljelystä samalla huomattavasti. Hyvin järjestetty ja tehokas neuvonta on tässä suhteessa tehnyt tulosrikasta työtä. Se osoittautuu selvästi mm. voimakkaasta väkilannoitteiden käytön lisääntymisestä ja ennen kaikkea keskisatojen melkoisesta noususta.
Kun sodan aattokesänä ja -syksynä korjasimme leipäviljasadon, joka vastasi n. 85 % leipäviljatarpeestamme, oli tähän tulokseen päästy pikemminkin tuotantoa hillitsemällä kuin kiihoittamalla. Siksi saattaa tuntua ihmeelliseltä ettei vastaaviin tai vaikkapa likimääräisiin kokonaissatomääriin ole päästy nykyisin, kun siihen on pakottavia syitä olemassa.
On kuitenkin muistettava, että Moskovan pakkorauhassa riistettiin n. 10 % pelloistamme. Vaikka Karjala jälleen onkin meidän, kestänee kauan, ennenkuin sen pellot saadaan entiseen kasvukuntoonsa. Sodan seurauksena on sitäpaitsi ilmennyt monia maataloustuotantoa häiritseviä tekijöitä. Tarvitsemiemme raaka- ja apuaineiden tuonnin supistuminen kuljetus- ja valuuttavaikeuksien vuoksi sekä sodan johdosta syntynyt työ- ja vetovoiman puute eivät voi olla jättämättä jälkiään maataloustuotannossa. Kun tämän lisäksi molempien sotiemme sekä Moskovan pakkorauhan aikana ovat vallinneet harvinaisen epäedulliset sääsuhteet, ei suinkaan ole ihme, jos leipämme on ohentunut.
"Kyllä Suomeski leipäpuita kasvaa, ku hätä tuloo", sanoo sananparsi. Nyt on tullut hätä ja siksi on löydettävä uusia "leipäpuita". Luonnonvaraisista kasveista saamme mainiota leivän jatkoa, kunhan vain osaamme sen niistä valmistaa. Seuraavassa eräitä viitteitä.
Vihannesjauho.
Kaikki ruoaksi kelpaavat, nuoret, mureat lehdet ovat hyvää jauhon jatkoa. Ne puhdistetaan, kuivataan ja hienonnetaan. Lehtiruotoja ei tarvitse poistaa ennen kuivausta. Sen sijaan on syytä siivilöidä läviköllä hienonnettu jauhe, jotta mahdolliset hienontamattomat ruodit saadaan pois. Jauhe säilytetään vaate- tai paperipussissa tai lasi- tai peltitölkeissä. Sitä voidaan käyttää ruokaleipään jauhon jatkoksi jopa 30 %. Vihannesjauhot voi käyttää myös kuivatun pinaatin tapaan muhennoksiin ja keittoihin.
Vihannesjauholeipä.
100-300 g vihannesjauhoja, 1 kg ruisjauhoja, 1 rkl suolaa, 1 rkl kuminoita, 2 rkl. hiivaa ja ¾ l vettä (määrä riippuvainen vihannesjauhomäärästä). Vihannesjauho sekoitetaan illalla haaleaan veteen, johon hiiva on liuotettu. Ruisjauhoja lisätään sen verran, että saadaan sakean vellimäinen taikinan juuri. Tämä saa hapata lämpimässä paikassa seuraavaan päivään. Suola ja kuminat lisätään ja taikina alustetaan tavallisen pehmeän hapantaikinan kaltaiseksi, saa kohota ja leivotaan ohuiksi reikäleiviksi. Paistetaan kuumassa uunissa.
Nokkosleipä.
Nokkosen lehdet tai hennot versot kokonaisuudessaan keitetään vähässä vedessä pehmeiksi ja jauhetaan lihamyllyllä hienoksi. Keitinvesi lisätään soseeseen, samoin hiiva, suola sekä niin paljon ruisjauhoja, että taikinaa voi hyvin leipoa. Saa nousta ja leivotaan ohuiksi reikäleiviksi.
Saviheinäleipä.
Valmistetaan kuten edellinen. Ei anna leivälle sivumakua. Saviheinää käytettäessä voidaan jauhoja säästää jopa 300 g kiloa kohti. Suolaheinäleipä valmistetaan kuten edelliset.
Sienileipä.
1 kg tav. sieniä, esim. rouskuja, joita on liotettu 5 vuorokautta vedessä vaihtaen vettä päivittäin, jotta karvas maku lähtisi pois. Muitakin sieniä voi käyttää. Edelleen 300 g vehnäjauhoja, 700 g ruisjauhoja, 1 rkl. sokeria, ⅔ l (kuor.) maitoa, 1 teelusikallinen suolaa, ruokalusikallinen rasvaa, 40-50 g hiivaa. -- Sienet huuhdellaan ja pannaan 5 min. kiehuvaan veteen, huuhdotaan ja jauhetaan 3 kertaa lihamyllyssä. Maito lämmitetään ja sekotetaan jauhettuihin sieniin, samoin kuin suurin osa vehnäjauhojakin. Liotettu hiiva, suola, sokeri (mausteet) ja rasva lisätään ja taikina saa nousta kooltaan kaksinkertaiseksi. Käsitellään tavalliseen tapaan. -- Huolellisesti valmistettu sienileipä on hyvää. Suolattuja sieniäkin voidaan käyttää, mutta ne on ennen käyttöä liotettava ja suolaa ei silloin panna leipään.
Sienihapanleipä.
1 l vettä, 1 kg puhd. sieniä, 1,4 kg ruisjauhoja, tuoreisiin sieniin 1 rkl. suolaa, 2 rkl. hiivaa, kuminoita, vähän hapatusta. -- Jauhot ja hapatin sekoitetaan haaleaan veteen ja annetaan seistä lämpimässä paikassa seuraavaan päivään, jolloin siihen lisätään veteen liotettu hiiva, suola ja kuminat. Tuoreet tai suolatut sienet kiehautetaan runsaassa vedessä, vesi puristetaan pois ja sienet hienonnetaan esim. jauhamalla lihamyllyssä sekä sekoitetaan taikinaan. Lopuksi lisätään kaikki jauhot ja alustetaan huolellisesti. Kun taikina on kohonnut kooltaan kaksinkertaiseksi, leivotaan siitä joko reikäleipiä tai pyöreitä kakkuja, jotka hyvin kohonneina paistetaan hyvässä lämmössä ruskeiksi. -- Sienileipä on hyvänmakuista.
Sienihiivaleipä.
1 l. vettä, 1 kg puhd. sieniä, 700 g ruisjauhoja, 700 g ohrajauhoja, tuoreisiin sieniin 1 rkl. suolaa, 2 rkl. hiivaa, kuminoita. -- Hiiva liotetaan tilkkaseen haaleata vettä. Tähän lisätään jauhoja sakeaksi velliksi ja pannaan lämpimään paikkaan kohoamaan. Sienet kiehautetaan, vesi puserretaan pois ja sienet hienonnetaan. Haaleaan veteen sekoitetaan mausteet, hienonnetut sienet, kohotettu hiiva ja lopuksi hyvin sekoittaen jauhot. Kun taikina on alustettu, annetaan sen kohota ja leivotaan kakuiksi, jotka kohonneina paistetaan hyvässä lämmössä.
Pettuleipä.
Petäjän kuoresta valmistetaan pettujauhoa seuraavasti: touko-kesäkuun aikana, petäjän nilalla ollessa, kaadetaan nuoria, sileäkuorisia, oksattomia mäntyjä. Kuori viilletään puukolla noin ½ metrin välimatkojen päästä ympäri rungon poikki paloihin, ne taas halki pienemmiksi kappaleiksi, jotka saa helpommin irti rungosta. Nämä kuivataan tulen paahteessa, jolloin pihka tihkuu kuoren ulkopinnalle. Ulkopinta kaavitaan pois, petäjäiset kääritään torvelle ja kuivataan uunilla tai katoksen alla. Ovat parempia, jos saavat kuivua seuraavaan vuoteen, koska pihka täten haihtuu tarkemmin pois. Ennen jauhamista torvet on kuivattava uunilla tai uunissa, (jos ne on säilytetty katoksessa). Sitten ne survotaan erikoisissa puuhuhmareissa, seulotaan, ja rouheet survotaan uudelleen. Ne voi jauhaa myllyssäkin jauhoksi. -- Tulen paahteessa kuivaamisen asemesta petäjän kuoria voi keittää runsaassa vedessä pari kolme tuntia, jolloin pihka liukenee veteen. Tämän jälkeen kuoret kuivataan ja jauhetaan. Keitetty pettujauho on punertavanruskeata, paahdettu harmahtavanruskeata. -- Pettujauhoissa sanotaan olevan C-vitamiinia, vaikka niitä on käsitelty kuumassa. Siksi lienee pettuleipä aikoinaan nälkävuosina varjellut kansaamme keripukilta.
Pihlajanmarjaleipä.
1 l. pihlajanmarjoja, ½ l. vettä, 2 rkl. hiivaa, 1 rkl. suolaa ja ruisjauhoja. -- Marjat jauhetaan myllyssä. Soseeseen lisätään haalea vesi, suola ja hiiva sekä niin paljon ruisjauhoja, että taikinasta tulee tavallisen sakoista. Saa kohota. Vaivataan uudelleen lisäten taas ruisjauhoja tarpeen mukaan. Leivotaan sitten heti pieniksi limpuiksi, jotka saavat hetkisen kohota ja pannaan sitten paistumaan miedonlaiseen lämpöön. Lämpöä kohotetaan paistamisaikana. -- Sama orapihlajanmarjoista.
Voikukanjuurileipä.
Voikukan juuret pestään, kaavitaan ja keitetään pehmeiksi vähässä vedessä. Jauhetaan kahteen kertaan lihamyllyssä. Soseeseen lisätään veteen tai maitoon liuotettu hiiva, mausteita mielen mukaan sekä niin paljon jauhoja, että taikinasta tulee tavallisen taikinan kaltaista. Saa nousta, alustetaan uudelleen ja lisätään tarpeen mukaan jauhoja. Leivotaan heti pieniksi limpuiksi tai ohuiksi reikäleiviksi, jotka saavat kohota vähän aikaa ja paistetaan kuumassa uunissa.
Juolavehnänjuurileipä.
Juolavehnän maanalaiset varret puhdistetaan huolellisesti mullasta ja sivujuurista. Sitten ne jauhetaan pariin kertaan lihamyllyssä. Tätä jauhoa voi käyttää esim. hapanleipätaikinaan niin paljon, että ruiskiloa kohti käytetään ½ kg juolavehnäjauhoja. Muuten taikina valmistetaan ja leivotaan kuten ainakin hapanleipätaikina.
Kaislanjuurijauholeipä.
200 g kaislanjuurijauhoja, 200 g ruisjauhoja, 100 g vehnäjauhoja, 2 ½ dl. maitoa tai vettä, ½ teelus. suolaa, 1 teelus. sokeria, 35 g hiivaa. -- Haalea liemi kaadetaan kaislanjuurijauhoille ja osalle ruisjauhoja ja vaivataan suolan sekä sokeriin sekoitetun hiivan kanssa kiinteäksi taikinaksi, jonka annetaan kohota. Kun se on kohonnut alkuperäisestä koostaan kaksinkertaiseksi, vaivataan siihen enemmän jauhoja ensiksi vadissa ja sen jälkeen se leivotaan 1 ½ sm paksuiksi kakuiksi, joihin keskelle pannaan reikä. Ne saavat kohota ja ne paistetaan kohtalaisessa lämmössä.
Edellä esitetyillä tavoilla voimme leipäämme lisätä. Keinot ja korvikkeet auttavat tässäkin. Mutta lukija voi kysyä: -- Tehdäänkö nyt kaikki mahdollinen, jotta viljan tuotantoa lisättäisiin ja se saataisiin tarkoin säännösteltyyn kulutukseen?
Kyllä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on valtiovallan täytynyt ryhtyä määrättyihin toimenpiteisiin leipäviljatilanteen selvittämiseksi. Nämä tarkoittavat kaiken käytettävissä olevan leipäviljan vapauttamista ihmisravinnoksi ja sen tasapuolista jakamista sekä leipäviljavajauksen täyttämistä. Siksi on säädetty nykyisin voimassa olevat leipäviljan luovutusmääräykset, joiden mukaan kaikki käytettävissä oleva leipävilja on luovutettava yleiseen kulutukseen. Tästä luovutusvelvollisuudesta vapaata on vain se leipävilja, joka tarvitaan viljelijän oman ruokakunnan säännösteltyyn kulutukseen ja siemeneksi. Siksi on myöskin ohran käyttö kotieläinten ruokintaan kielletty muualla kuin sellaisilla seuduilla Pohjois-Suomessa, joissa kauran viljelys ei menesty. Samoin on ohran käyttöä mallasjuomateollisuuden tarkoituksiin suuresti rajoitettu. Tällä tavoin koetetaan kaikki kotimaasta saatava leipävilja viimeistä jyvää myöten kerätä ihmisravinnoksi jaettavaksi. Kesäksi 1943 asetetuin viljelystavoittein ja viljelyspalkkioin pyritään sitäpaitsi edistämään kotimaisen viljan tuotantoa. Kuten sanottu, leipäviljaomavaraisuutemme on sodan aikana huomattavasti laskenut. Nyt koetetaan tämä epäedullinen kehitys ehkäistä, jopa saada korjausta aikaan jo tapahtuneessa taantumisessa.
Kotimaisen tuotannon lisäämisen ja käytön säännöstelyn ohella on valtiovallan täytynyt ryhtyä erittäin ponteviin toimenpiteisiin leipäviljavajauksen peittämiseksi ulkomaisen tuonnin turvin. Tässä onkin toistaiseksi onnistuttu hyvin. Talven 1942 leipäviljahuolemme eivät suinkaan johtuneet tuonnin riittämättömyydestä, vaan ensisijaisesti siihen vaikuttivat odottamattoman vaikeat kuljetussuhteet. Myöskin satokaudeksi 1942-43 on riittävä leipäviljasaantimme turvattu. Mutta on myöskin huomattava, että Euroopan leipäviljatilanne oli tämän satokauden alkaessa erikoisen hyvä.
Mihin suuntaan Euroopan leipäviljatalous vastaisuudessa tulee kehittymään on vaikeata mennä ennustamaan. Suurelta osalta se riippuu sotatapahtumien kehityksestä ja rintamalinjojen muodostumisesta. Jotta omalta kohdaltamme olisimme mahdollisimman vähäisessä määrässä riippuvaisia näistä meille ulkopuolisista tekijöistä, olisi maassamme erikoisesti kiinnitettävä huomiota leipäviljan tuotannon kohottamiseen.
