Prunus padus L., Tuomi. †
Tuomen kuoressa on amorfista isoamygdalinia (= prulaurasini, 1 %) ja sen lisäksi amygdalinia, jota on lehdissä ja kukissakin pienehköjä määriä. Hedelmän mehevässä osassa ei näitä aineita ole. Siemenissä on amygdalinia. Kasvissa oleva fermentti, emulsini, hajoittaa isoamygdalinin ja amygdalinin veden läsnäollessa sinihapoksi, bensaldehydiksi ja glykoosiksi. Koska tätä hajaantumista ei tapahdu kuivassa rohdoksessa eikä itse kasvissa, ei näissä myöskään ole sinihappoa vapaana.
Amygdalini sellaisenaan on tehoton, mutta siitä hydrolyysin kautta vapautunut sinihappo aiheuttaa jo 2 %:n liuoksena tunnottomuuden terveelläkin iholla. Hengityskeskukseen ydinjatkoksessa se vaikuttaa ensin kiihottavasti, sitten lamaannuttavasti. Sinihappo lamaannuttaa varsinkin hengitysfermentin toiminnan, niin ettei veren happi joudu elimistön hyväksi, vaan veri virtaa laskimoissakin helakanpunaisena ja tukehtuminen on seurauksena siihen liittyvine tyypillisine ilmiöineen, vaikkei hapen puutetta olekaan. Koska sinihappo imeytyy hyvin helposti jo mahalaukusta muuhun ruumiiseen, vaikuttavat suuret sinihappomäärät tavattoman nopeasti: kokoonluhistuminen, kirkaisu, kouristukset ja hengityksen salpautuminen sekä kuolema tapahtuvat muutamassa minuutissa. Pienin kuolettava sinihappoannos on noin 0,06 g.
Tuomen, samoin kuin muidenkin luumarjaisten ruusukasvien (Prunoideae), myrkytykset ovat sangen harvinaisia, esiintyen vain suurempien siemenannosten nauttimisen jälkeen, eikä myrkytyksen kulku ole niin raju kuin puhtaasta sinihaposta aiheutunut.
Myrkytysoireita ovat: kurkun polte, ylenanto, hengenahdistus, tajuttomuus ja tukehtumiskouristukset sekä kuolema tunnin kuluessa. Jos hengitys jatkuu kauemmin, on toipumistoiveita olemassa. Lievemmissä tapauksissa esiintyy huimausta ja sen ohella lievempi tai ankarampi hengenahdistus.
Myrkytyksen hoidossa toimitetaan mahahuuhtelu kaliumpermanganaattiliuoksella (½- 1:1000) tai annetaan oksetusainetta (apomorfiniruiske), natriumtiosulfaattia teelusikoittain sisällisesti tai 2%:n liuoksena laskimonsisäisesti, kamferia, lobelinia, koffeinia ja tekohengitystä.
Lääketieteellistä käyttöä ei tuomella ole.
Kansan keskuudessa on tuomen kuoriuutosta juotu itsepäisissä ihottumissa ja kuumeessa. Sen mainitaan vaikuttavan myös virtsaneritystä kiihottavasti ja hiostavasti, mutta suurempien annosten sanotaan aiheuttavan päänsärkyä, pyörrytystä, ylenantoa ja ripulia. Luumarjoja käytetään punataudissa [verensekainen ripuli, dysenteria], murskattuja siemeniä umpitaudissa.—Lönnrot mainitsee tuomesta: »Sydämineen murskattuina ja viiniin tahi paloviinaan pantuina marjat antavat sille hyvän persikka-maun. Tuonta hevoiset niin kamoovat, että, jos on yksi tahi pari tuomenpulkkaa heinissä, tervehinki hevoinen seisoo syömättä, jos olkoot heinät kuinki hyviä. Vuohilla ikään on tuomeen luonnollinen inho, erittäin kun kukoistaa. Sanotaan karkottavan myyriä, ja lehdet, eloon sekoitettuina, hiiret ladoista.»
Prunus spinosa L., Oratuomi.
Oratuomen siemenissä on amygdalinia (3 %), mutta kuoressa, lehdissä ja silmuissa sitä ei ole. Kukista, joita ennen käytettiin lääketieteessä nimellä Flores acaciae nostratis, saadaan vesihöyryllä tislaamalla hiukan sinihappoa.
Nykyisin kukkia käytetään vain kansanlääkinnöissä. Kuivatuista kukannupuista valmistettua teetä nautitaan lievänä ulostusaineena ja »verenpuhdistamiseksi» sekä kaikenlaisiin hengitys-, ruoansulatus- ja virtsaelinten sairauksiin. Luumarjoja on pidetty hyvinä munuais- ja maksataudeissa.
Lönnrot arvostelee nuorista, kuumaan veteen pannuista, kuivatuista lehdistä valmistetun »teen» oikean teen veroiseksi.
Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.
