Caryophyllaceae. Kohokkikasvit.
Saponaria officinalis L., Suopayrtti. †
Lychnis officinalis Scop., Lychnis saponaria Jess.
Saponaria < sapo (lat) = saippua (käytettiin muinoin saippuan asemesta); officinalis < officina (lat) = apteekki (apteekkikäytössä).
Monivuotinen, 30—70 sm korkea, haaraton tai yläosassaan haaroittunut, koristekasvina viljelty ruoho. Juurakko sormenpaksuinen, runsashaarainen, pinnaltaan ruskeanpunainen, sisältä keltainen. Lehdet ristikkäin vastakkaiset, puikeat—puikeansuikeat. Kukat hyvältä tuoksuvat, valkeat tai punertavat; verhiö kapea, lisäverhiötön; teriössä lisäteriö; emiössä 2 vartaloa. Kota 4-luomainen. VII—IX. Puutarhoista levinneenä ja metsistyneenä siellä täällä Etelä-Suomessa. Levinneisyys: Keski- ja Etelä-Eurooppa, Etu-Aasia, Pohjois-Amerikka (siirtolaisena).
Myrkyllinen. Kaikissa kasvinosissa, mutta enimmin juurakossa, on saponineja (5 %), pääasiallisesti saporubrinia (4 %) ja saporubrinihappoa. Puhdas saponini on valkoista pulveria, joka maistuu suussa ensin makeahkolta, sitten pistävältä ja karvaalta. Sen sai Buchholtz vuonna 1811 suopayrtistä erotetuksi.
Saponaria-saponinit ja kaikki muutkin saponinit muodostavat lääkeaineopillisesti yhtenäisen kokonaisuuden, aivan kuten digitalisglykosidit keskenään. Saponinit ovat alkulimamyrkkyjä, mikä ilmenee selvimmin niiden vaikutuksesta punaisiin verisoluihin (Suonensisäisesti. Ei suun kautta nautittuina. -Henriette); ne saavat nimittäin aikaan punaisten verisolujen hemoglobiniväriaineen liukenemisen. Tämän hemolyysiksi nimitetyn ilmiön aiheuttavat jo miedotkin saponinikonsentratiot (Agrostemma-saponini liuoksena 1:50,000 naudan veressä). Mutta saponinit tuhoavat muitakin eläviä soluja samoin »liuottamalla». Tästä solumyrkytyksestä on seurauksena ankara paikallinen ärsytys.
Niinpä saponini aiheuttaa silmien ja nenän limakalvoihin tulehdusta, kyynelten vuotoa ja aivastusta; ruoansulatuskanavan limakalvoihin samoin: pahoinvointi, ylenanto, ankara ripuli. Joskin saponini verisuoneen ruiskutettuna tuottaa jopa kuolemaankin päättyviä myrkytyksiä, ei se mahalaukkuun ja suolistoon jouduttuaan saa huonon imeytymiskykynsä takia aikaan yleismyrkytystä, vaan myrkytysilmiöt rajoittuvat edellämainituin seurauksin vain paikallisiksi limakalvoihin. Toisaalta saponinit kohottavat muitten aineitten veteenliukenevaisuutta ja myös imeytymiskykyä mahalaukusta ja suolistosta, millä on merkityksensä monen lääkkeen, esim. digitaliksen, käytössä.
Samoin kuin sudenmarjan saponinimyrkytyksessä (s. 69) käytetään suopayrtinkin myrkytyksessä limaa sisältäviä lääkkeitä myrkyn poistamiseksi, mutta ei ulostusaineita.
Vaikkakin useilla kasveilla on lajinimenä officinalis, ei niitä silti enää aina käytetä lääketieteessä, vaan nimi on peräisin entisestä käytöstä. Näin on suopayrtinkin laita. Ennen käytettiin sen juurakkoa, Radix saponariae, ysköksiä poistavana aineena senegajuurta korvaamassa dekoktina 10—15:200 sekä lisäksi ulostusaineena, sapen- ja virtsaneritystä kiihottavana aineena, edelleen pitkällisissä ihottumissa ja pitkällisessä reumatismissa. Mutta olosuhteitten pakosta oli suopayrtti esim. vielä maailmansodan aikana m.m. Saksassa arvokkaana rohdoksena.
Kun saponinit kuohuvat voimakkaasti vedessä, on suopayrttiä käytetty tahrojen poistamiseen, esim. rasvan poistamiseen villasta ja silkistä, ja myös petollisena lisänä limonadeissa, jotta ne kuohuisivat paremmin.
Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.
