Tiliaceae. Lehmuskasvit.

Tilia cordata Mill., Metsälehmus.

Tilia parvifolia Ehrh., Tilia septentrionalis Rupr. Niinipuu.

Tilia < ptilon (kr) = siipi (viittaa hedelmystön suojuslehteen);
cordata < cor (lat) = sydän (lehtien muoto).

Tiheälehväinen, jopa 20 m korkea puu. Lehdet 4—10 sm pitkät, leveät, pyöreänherttamaiset, epämukaiset, alta sinivihreät, kaljut, mutta suonihangoissa on ruosteenruskeita karvatupsuja. Lehtiruodit, vuosivesat ja silmut kaljut. Kukat hyvätuoksuiset, kellanvalkeat, pienet, 3—10-kukkaisissa viuhkoissa; suojuslehti noin kukinnon pituinen. Hedelmä ohutkuorinen, sileä, päärynämäinen. VII. Lehtomaisissa metsissä ja lehdoissa Etelä- ja Keski-Suomessa. Usein myös puistoissa istutettuna. Levinneisyys: Eurooppa.

Lehmuksen kukissa on runsaasti limaa sekä lisäksi sokeria, hiukan eetteristä öljyä (0,05 %), vahaa ja parkkihappoa. Kuoressa on hiukan vanillinia.

Vaikuttavia aineita ovat lima, jonka merkityksestä oli puhe kämmekkäkasvien yhteydessä sivulla 77, sekä nähtävästi myös eetterinen öljy. Näihin perustuu lehmuksen kukkien käyttö rohdoksena.

Lääketieteessä on lehmuksen kukilla, Flores tiliae, ollut sijansa jo keskiajalta saakka. Niitä on käytetty hiostavaksi rohdoksi sekä kurkkukatarrin ja yskän lääkkeeksi joko infuusina (10:100) tai lehmuskukkateena (1—2 teelusikallista kukkia kupilliseen kuumaa vettä), mutta myös kurlausvedeksi ja kylpyihin (½—1 kg täyskylpyyn).

Kansan keskuudessa on kukkia käytetty samalla tavalla, mutta sen lisäksi säryissä ja palohaavoissa kääreenä sekä myös tavallisena »teenä». Lehmuksen lehdistä valmistetun teen sanotaan auttavan kalvetustaudissa [anemia]. Haavojen ja ajosten [paise] lääkitykseen on myös käytetty varren nilaosasta saatua limaa.

Aivan samoin käytetään rohdoksena puistoissa pidettyä isolehtistä lehmusta, Tilia platyphylla Scop. Rohdokseksi aiotut kukat poimitaan heinäkuussa heti puhkeamisen jälkeen. Ne kuivataan ja säilytetään kuivassa paikassa.

Suurempi merkitys kuin kukilla on lehmuksen puuhiilellä, Carbo tiliae, ollut jo vanhoilta ajoilta. Sitä käytetään voimakkaasti kaasuja y. m. aineita imevän kykynsä takia sisällisesti suoliston taudeissa ja myrkytyksissä (esim. alkaloidi- ja fosforimyrkytyksessä); ulkonaisesti pahanhajuisiin, märkiviin haavoihin; usein myös hammaspulvereihin, joihin se ei ole erikoisemmin sopivaa, koska hiilihiukkaset tarttuvat helposti hampaanrakoihin ja mustaavat hampaat.

Metsälehmushiili voidaan korvata edellä mainitun isolehtisen lehmuksen, Populus-lajien ja muitten puitten hiilellä, sillä niiden vaikutuksessa ei ole eroa.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että kasvimyrkytysten hoidossa usein esiintyvä eläinhiili valmistetaan tavallisesti luista, mutta myöskin lihasta ja kuivatusta verestä. Sitä käytetään myös baktereja ja bakterimyrkkyjä imevän ominaisuutensa takia sisällisesti varsinkin suoliston tulehdustauteihin, kuten katarreihin ja lavantautiin, sekä ulkonaisesti märkiviin haavoihin.

Suomen myrkylliset ja lääkekasvit, 1936, kirjoittaneet Sulo Cantell sekä Väinö Saarnio.